Lucille puhuu takaisin

B.B. King on rakentanut koko uransa ellipsin taiteeseen. Parhaaseen työhönsä hän on aina tuonut erehtymättömän ylellisyyden, eleganssin ja ennen kaikkea taloudellisuuden tunteen. Huolellisesti suunniteltujen torvisoittojen, selkeästi ilmaistun laulun, kaunopuheisesti muotoiltujen, aina lyhyiden, yksikielisten kitaran linjojen alla piilee sisäinen jännitys – ominaisuus, jonka hän jakaa varhaisen Memphis-kohorttinsa, laulajan Bobby “Blue” Blandin kanssa. Ja juuri se jännitys antaa merkityksen ja voiman hänen urbaanille, näennäisesti vaivattomalle tyylilleen.

Valitettavasti vain vähän tästä voi kuulla hänen uusimmalla albumillaan, Lucille puhuu takaisin. Liukas, eloton tapaus, joka kestää niukat 27 minuuttia, Lucille on kaikki kiireisen, huolimattomasti harkitun ponnistelun tunnusmerkit. Tuotantoa kuormittaa turha doodle ('When I'm Wrong') ja kaikkialla leijuvat urut, jotka olisivat olleet kodikkaampia saippuaoopperassa tai luistinradalla. Lukuun ottamatta Lowell Fulsonin 'Reconsider Baby' -materiaalia (josta puolet King kirjoitti) yksinkertaisesti puuttuu ero. Suurempi ongelma on kuitenkin King itse: hänen laulunsa on vailla vakuuttavuutta ja kitaratyö on yhtä laimeaa kuin käytöksellistä.



Ei edes mielenkiintoinen epäonnistuminen, Lucille puhuu takaisin on alhainen kohta ansioituneella uralla.